Ristiriita. Eristäydyn, pidän yksinäisyydestä. Fyysisen jatkuvan pahan olon takia en viihdy ihmisten ilmoilla vaan omissa oloissani. Silti tarvitsen sitä: läheisyyttä, lämpöä, toisen ihmisen seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin saa nauraa kyyneleet silmissä hauskalle jutulle jonkun toisen kanssa. Ei yksin sillä tavalla ikinä tule naurettua. Yksin nauraminen on korkeintaan sarkastinen hymähdys tai terävä "ha!".
Olen mestari tuhoamaan ihmissuhteita. Surkea elvyttämään niitä. Hukkaan menivät myös viimeisimmät yritykset. Tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itseni sosiaaliseksi ja olokin oli fyysisesti siedettävä. Äkkiä laittamaan viestiä kavereille. "Lähdetkö kahville?" Ei, kukaan ei päässyt. Tämä yhteiskunta edellyttää kahvitteluhetken bookkaamista vähintään viikkoa etukäteen, eikä sekään välttämättä riitä. Todennäköisempi syy, tosin, josta en välttämättä haluaisi muistuttaa itseäni, on että kukaan ei halua nähdä minua.
