Nuorallakävelyä

Kevät meni terveys heittelehtien kohtalaisen ja erittäin heikon välillä. Allergiat ovat ottaneet vallan, tulehdus leimahtelee koko kropassa. Sietämätön kutina, ihottuma laajempi kuin ikinä. Ainoastaan lapojen välinen alue, minne kädet eivät yllä kunnolla raapimaan, on säästynyt tältä perusteelliselta tuholta. Ahdistaa kesän lähestyminen, lämpötilojen nousu, vaatetuksen keventämisen pakko, ihmisten katseet.

En jaksa tätä. Joka päivä mietin miten lopettaa. Elämä ei ole elämisen arvoista. Atoopikon elämä on yhtä helvettiä. Kädet verillä, käärittynä ideal-siteeseen, kuljet joka päivä töihin, koitat olla altistamatta käsiäsi lialle, hielle (ah, miten mukava olla myös omalle hielleen allerginen), kosteudelle ja herkästi kosketusallergiareaktion aiheuttaville metalleille, jotta tulehdus ei pahenisi. Jokainen hiiren klikkaus ja näppiksen näpyttely sattuu käsiin ja haavat aukeavat uudelleen. Verta ja märkää tihkuu haavoista, laastarit ja siteet päästävät nopeasti kosteuden läpi. Kortisoni ei auta, ja myös kallis Kelan erikoiskorvattava takrolimuusi on menettänyt vaikutuksensa nopeasti. Antibioottipitoiseen kortisonivoiteeseen on kehittynyt yliherkkyys. Ainoa, mitä voi tehdä on olla syömättä maitoa, syömättä viljaa, syömättä koivun ja pujon ristiallergiareaktion aiheuttavia hedelmiä ja vihanneksia, plus tietenkin normaalisti vältettäviä ruoka-aineita, mm. soijaa, mereneläviä, pähkinöitä ja tiettyjä kasviksia. Mitä jää jäljelle? Sellaista ruokaa mitä ei halua eikä jaksa mussuttaa päivästä toiseen. Näytän pian taas anorektikolta. Jos kropasta löytyisi vielä pituutta, voisin alkaa malliksi.

Siedätyshoito odottaa viiden kuukauden päässä. JOS tulehdusarvot ovat laskeneet siihen mennessä, hoito voidaan aloittaa. Pyrin poistamaan mielestäni faktan, että minulla ei oikeastaan ole varaa siihen.

Niin pitkään vielä. Hitaasti valuvat päivät, yksi kerrallaan. Onneksi.... onneksi mitä? En vaan enää löydä mitään positiivista aspektia mistään, vaikka kuinka pyörittelen asioita päässäni. Ehkä huomenna on asiat paremmin....? Ehkä huomenna sataa mansikoita taivaalta, voitan lotossa ja pomoni oppii laittamaan kahvikuppinsa itse tiskikoneeseen.

Niin täydellisen turhalta tää kaikki tuntuu ilman rakkautta

Välillä mietin, onko elämäni vain käytännön testi, kuinka pitkään ihminen selviää ilman rakkautta.

Ristiriita. Eristäydyn, pidän yksinäisyydestä. Fyysisen jatkuvan pahan olon takia en viihdy ihmisten ilmoilla vaan omissa oloissani. Silti tarvitsen sitä: läheisyyttä, lämpöä, toisen ihmisen seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin saa nauraa kyyneleet silmissä hauskalle jutulle jonkun toisen kanssa. Ei yksin sillä tavalla ikinä tule naurettua. Yksin nauraminen on korkeintaan sarkastinen hymähdys tai terävä "ha!".

Olen mestari tuhoamaan ihmissuhteita. Surkea elvyttämään niitä. Hukkaan menivät myös viimeisimmät yritykset. Tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itseni sosiaaliseksi ja olokin oli fyysisesti siedettävä. Äkkiä laittamaan viestiä kavereille. "Lähdetkö kahville?" Ei, kukaan ei päässyt. Tämä yhteiskunta edellyttää kahvitteluhetken bookkaamista vähintään viikkoa etukäteen, eikä sekään välttämättä riitä. Todennäköisempi syy, tosin, josta en välttämättä haluaisi muistuttaa itseäni, on että kukaan ei halua nähdä minua.

Vuoden toiseksi ankein päivä

Mitäpä jos ostan itselleni ystävänpäivän kunniaksi ystävänpäivämunkin? Tai kaksi? Tai kolme? Ja syön ne kaikki kerralla? Siitä tulee niin hyvä olo. Tunnen itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi, oloni on turpean turvallinen, paisunut. En tunne enää muuta maailmaa, pelkän ahmimisen jälkeisen turtumuksen ja raskaan olon vatsassa. Ainoa ystäväni - BED. Vaivun ylensyöntikoomaan ja nukahdan pois. Saan unohtaa kaiken tästä maailmasta.

When my days are wrong

Taas niitä päiviä, joina haluaisi tappaa itsensä. Kaikki menee päin helvettiä, eikä jaksa. Ei vain jaksa elää. Kolmatta kuukautta flunssan kourissa, sairaspoissaoloja töistä tähän mennessä kuitenkin vain vaivaiset neljä päivää ja vain yksi täysin turha antibioottikuuri popsittu, eli sinnikkäästi on kituutettu ja aherrettu pahasta olosta huolimatta. Tänään alkoi taas lämpö nousta kesken duunipäivän ja loppupäivä menikin sen takia päin helvettiä. Hommat jäi kesken, koska ei vain pystynyt fyysisestä pahasta olosta johtuen samaan, mitä terveenä, ja se vitutti jostain syystä enemmän, kuin olisi tarvinnutkaan. Vieressä istunut kollega on varmaan saanut kuulla maksimiannoksen flunssa-aiheista valitusta ja jatkuvaa manaamistani - kyllä itseänikin alkaisi ottaa päähän sellainen, myönnän. Siksi emme eronneet mitenkään hilpeällä mielellä päivän päätyttyä, vaan työkaverin suusta kuului lähinnä vain epämääräinen murahdus, jonka väkisin muutin päässäni muotoon "moikka". Juu, niin se varmaan sanoi.

Että osaankin olla kusipää-työkaveri. Vituttaa. Kyseessä on kuitenkin ehkä ihanin ihminen, joka on työparikseni ikinä sattunut. Ihminen, jota arvostan, kunnioitan, rakastan, ja joka - silloin kun käyttäydyn itse siedettävästi, enkä valita fyysistä pahaa oloani 24/7 - ilmiselvästi kunnioittaa myös minua ja mielipiteitäni. Säälittävässä elämässäni ainoa, jonka näkemistä odotan joka päivä, ja josta eroan hiukan haikeana jokaisena työpäivänä. Tiedostamattani olen kai henkisesti vähän ripustautunut häneen. Se on vastenmielistä myöntää. En halua olla ihmisriippuvainen, vihaan ripustautujia, ja näemmä olen nyt sellainen itse! Figures. Tällä hetkellä olen kyllä aika monta muutakin asiaa, josta en hirveästi pidä. Toisaalta masentuneena ihminen kai automaattisesti pyrkii etsimään edes jotain, mitä tahansa, päiviensä valoksi. Olisi edes yksi syy nousta aamuisin. Hirveintä, mitä kuvitella saattaa tässä tilanteessa, on se, että tämä arjen enkeli yhtäkkiä täysin turhautuisi olemassaolooni, eikä enää sietäisi seuraani. Nyt varovaisuutta peliin.

Kroonisesta valituksesta on päästävä eroon. Ensi askel on lääkärillä käynti. Kuukauden olen odottanut pääseväni omalääkärille, ja tuo aika viimein koittaa ensi viikolla. Lähete mykoplasma-testiin -> positiivinen tulos -> oikeat antibiootit -> parantuminen. Kunpa se menisi näin helposti. Haluan olla terve. En muista milloin viimeksi olisin noussut aamulla ylös viettämättä ensimmäistä puolta tuntia köhien ja niistäen ällöttävää keltaista mönjää kropastani.

Mitään en toivo niin paljon kuin henkistä ja fyysistä terveyttä.