When my days are wrong

Taas niitä päiviä, joina haluaisi tappaa itsensä. Kaikki menee päin helvettiä, eikä jaksa. Ei vain jaksa elää. Kolmatta kuukautta flunssan kourissa, sairaspoissaoloja töistä tähän mennessä kuitenkin vain vaivaiset neljä päivää ja vain yksi täysin turha antibioottikuuri popsittu, eli sinnikkäästi on kituutettu ja aherrettu pahasta olosta huolimatta. Tänään alkoi taas lämpö nousta kesken duunipäivän ja loppupäivä menikin sen takia päin helvettiä. Hommat jäi kesken, koska ei vain pystynyt fyysisestä pahasta olosta johtuen samaan, mitä terveenä, ja se vitutti jostain syystä enemmän, kuin olisi tarvinnutkaan. Vieressä istunut kollega on varmaan saanut kuulla maksimiannoksen flunssa-aiheista valitusta ja jatkuvaa manaamistani - kyllä itseänikin alkaisi ottaa päähän sellainen, myönnän. Siksi emme eronneet mitenkään hilpeällä mielellä päivän päätyttyä, vaan työkaverin suusta kuului lähinnä vain epämääräinen murahdus, jonka väkisin muutin päässäni muotoon "moikka". Juu, niin se varmaan sanoi.

Että osaankin olla kusipää-työkaveri. Vituttaa. Kyseessä on kuitenkin ehkä ihanin ihminen, joka on työparikseni ikinä sattunut. Ihminen, jota arvostan, kunnioitan, rakastan, ja joka - silloin kun käyttäydyn itse siedettävästi, enkä valita fyysistä pahaa oloani 24/7 - ilmiselvästi kunnioittaa myös minua ja mielipiteitäni. Säälittävässä elämässäni ainoa, jonka näkemistä odotan joka päivä, ja josta eroan hiukan haikeana jokaisena työpäivänä. Tiedostamattani olen kai henkisesti vähän ripustautunut häneen. Se on vastenmielistä myöntää. En halua olla ihmisriippuvainen, vihaan ripustautujia, ja näemmä olen nyt sellainen itse! Figures. Tällä hetkellä olen kyllä aika monta muutakin asiaa, josta en hirveästi pidä. Toisaalta masentuneena ihminen kai automaattisesti pyrkii etsimään edes jotain, mitä tahansa, päiviensä valoksi. Olisi edes yksi syy nousta aamuisin. Hirveintä, mitä kuvitella saattaa tässä tilanteessa, on se, että tämä arjen enkeli yhtäkkiä täysin turhautuisi olemassaolooni, eikä enää sietäisi seuraani. Nyt varovaisuutta peliin.

Kroonisesta valituksesta on päästävä eroon. Ensi askel on lääkärillä käynti. Kuukauden olen odottanut pääseväni omalääkärille, ja tuo aika viimein koittaa ensi viikolla. Lähete mykoplasma-testiin -> positiivinen tulos -> oikeat antibiootit -> parantuminen. Kunpa se menisi näin helposti. Haluan olla terve. En muista milloin viimeksi olisin noussut aamulla ylös viettämättä ensimmäistä puolta tuntia köhien ja niistäen ällöttävää keltaista mönjää kropastani.

Mitään en toivo niin paljon kuin henkistä ja fyysistä terveyttä.