Olen sairaslomalla flunssan takia kolmatta päivää. Epäilen jatkuvasti sairauttani, sillä työmotivaationi sattuu paraikaa olemaan myös täysi nolla. Toisaalta kaksikin eri lääkäriä on jo kirjoittanut minulle sairaslomaa kuultuaan keuhkoistani kuuluneen rahinan. Tai miltä ikinä ilmavirta tulehtuneessa keuhkoputkessa kulkiessaan kuulostaakaan. Silti jaksan epäillä. Voiko ihminen olla ehkä tiedostamattaan niin kyrsiintynyt työhönsä, että kehittää itselleen flunssan?
Joka tapauksessa, pieni tauko puolen vuoden puurtamisen jälkeen on paikallaan. Työ, joka ei motivoi pätkääkään imee ihmisestä mehut nopeasti. Kaikkiin aiempiin työpaikkoihin verrattuna tämä uusi duuni vaikutti ensin aivan mahtavalta. A dream come true. Vaaleanpunaiset lasit kuitenkin särkyivät joitain kuukausia sitten, ja aloin täysin puutua toistuviin rutiineihin, työn yksipuolisuuteen, päätä hajottavaan tylsyyteen. Eikä minkäänlaista omaa luovuutta saa käyttää, ei mitään itseilmaisumahdollisuutta. Pelkkiä pykäliä, taulukoita, byrokratiaa, ikäviä asiakkaita, työkavereita, joiden pinnallisuutta ja huonoa läppää en kestä enää. Kesäsesongin mentyä päivän työt on toisinaan tehty jo ensimmäisen tunnin aikana, ja loppupäivä pitäisi hoitaa asiakaspalvelua eli vastata puhelimeen, mikä on vastenmielisyys-listallani ylimpänä ykkösenä. En ole sosiaalinen, en pidä ihmisistä. Etenkään vihaisista ja valittavista ihmisistä. Pelkkä ajatus puhelimeen vastaamisesta inhottaa. Kärsin puhelimeen vastaamis -kammosta. Änkytän. En tiedä mitä sanoa. Ihmiset kysyvät asioita, joihin minulla ei ole vastausta. Mutta lupaan selvittää, juu, kunhan annat vaikka sähköpostiosoitteen (jolloin minun ei tarvitse puhua kanssasi enää ja pelätä alkavani änkyttää nöyryyttävällä tavalla kaikkien työkavereideni kuunnellessa vieressä).
Kun kävelen kotiin synkkiä, loskaisia katuja pitkin, väistelen koirankakkoja ja mietin sillalta hyppäämistä (tietoisena siitä ironiasta, että ihmisen päätyessä hyppäämään sillalta ei ole kovinkaan paljon enää merkitystä, onko sotkenut kenkänsä koirankakkaan). Minulla on joka päivä mahdollisuus myös hypätä junan alle, mutta tämän olen karsinut listaltani pois, sillä se on mielestäni jotenkin liian brutaali ja ehkä liian julkinen tapa päättää päivänsä. Ei ole ollut ainakaan viimeiseen kolmeen vuoteen päivää, jota en olisi käyttänyt erilaisten itsemurhatapojen pohtimiseen. Tällä hetkellä suosikkini on ehdottomasti jonkinlaiseen jäätelö-, karkki- tai muuhun herkkutehtaaseen murtautuminen ja hukuttautuminen johonkin jättimäiseen altaaseen, joka on täynnä jotain äärimmäisen herkullista mössöä. Tämän keljun maailman taakseen jättäessä viimeinen aistimus olisi herkullinen maku suussa. Herkkutehtaiden omistajat, tuskinpa tiesitte tällaisesta uhkasta! Syytä olisi varautua kaikkeen.
Katuja kulkiessa katselen harvemmin ihmisiä, mutta jos satun katsomaan jotain satunnaista vastaantulijaa, mieleen herää kysymyksiä: Onko tuo ihminen yhtä surullinen ja yksinäinen kuin minäkin? Mitä jos lähestyisin häntä, ja voisinkin kertoa kaikesta ja hän ymmärtäisi, ei vähättelisi eikä naureskelisi ilkeästi, vaan oikeasti tajuaisi mitä tunnen, tuntisi tuskan ja osaisi sanoa oikeat sanat. Lähtisimme pois yhdessä emmekä palaisi. Olisimme toistemme tukena ja turvana ja jossain muualla olisi meille parempi ympäristö elää ja toteuttaa itseämme, olla onnellisia.
Kaipaan oman alan työtä. Työtä, jossa viihdyn ja joka antaa merkityksen. Työtä, joka sisältää vaihtelua eikä toista itseään päivästä toiseen. Mistä sellaisen löytää? Ja ilman asiakaspalvelua, kiitos. Ihmisvihani on kehittynyt äärimmilleen näinä viimeisenä viitenä vuonna, joina olen olosuhteiden pakosta joutunut asiakaspalvelutöihin. Se määrä pakkohymyä ja pakotettua positiivista asennetta ei yksinkertaisesti vain sovi kaikille, uskokaa jo! Kauhea silmitön raivo patoutuu sisälle ja ilmenee itsetuhoisuutena. Raavin käteni ja naamani verille ahdistuksen päästessä valloilleen. Tai syön suruuni järkyttäviä määriä aineita, joille olen allerginen.
Tarvitsen hoitoa, onko se niin vaikea muiden huomata? Mutta jos nyt marssisin terveyskeskukseen, saisin omalääkäriajan puolen vuoden päähän, sitten aikanaan lähetteen päätohtorille, joka toteaisi, että olen liian vanha saamaan ilmaista terapiaa ja hoitokerrat, 2 kertaa viikossa, tulisivat maksamaan 60 e/kerta. Kelan osittain korvaamina ehkä noin 40 e/krt..? Joo-o. Ei
ihan onnistuisi tällä palkalla. Raha tulee ja menee suoraan kädestä suuhun, ja olen hämmästynyt, jos välillä jään plussan puolelle ja pystyn olemaan lainaamatta keltään rahaa. Viikonloput paastoan rahanpuutteen vuoksi, jotta ruokaa jäisi arkipäiville, joina olen töissä, ts. kulutan enemmän energiaa. Välillä jätän jopa vapaapäivien juoksu- ja kävelylenkit väliin, sillä saattaisin pyörtyä matkan varrelle. Kieroutunut ajatustapani herättää minussa huvittuneisuutta: pohdin päivittäin vakavissani tästä maailmasta irtisanoutumista ja toisaalta olen huolissani siitä mahdollisuudesta, että pökertyisin pusikkoon. Lähes yhtä karmiva skenario, kuin koirankakkaan astuminen.
Yritän koota itseäni näinä parina sairaslomapäivänä, jotka minulle on vielä suotu. Sitten palaan siihen helvettiin, jossa päivät toistavat itseään loputtomiin. Elän valheessa, kukaan ei tunne minua siellä. En saa olla oma itseni. En uskalla. En enää viitsi ilmaista ideoitani enkä mielipiteitäni, sillä kaikki kehitysehdotukseni on järjestään teilattu ylemmältä taholta. Okei, myönnän taistelevani tuulimyllyjä vastaan. Aivan kuin olisi Kelassa töissä ja pyrkisi pääsemään eroon byrokratiasta. Olen yksinkertaisesti väärällä alalla, ja on vain kestettävä määräaikaisen työsuhteen loppuun. Piste.
Miksi itse menit sinne, idiootti? Muuta ei ollut, oli pakko saada työ JOSTAIN.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta. Haluan eroon rahasta. Haluan elää yksin jossain metsän keskellä omavaraisena. Ei tarvitsisi sietää ihmisten idioottimaisuutta, tuhlailua, väkivaltaa, keskenkasvuisia ajatusmalleja, luonnon raiskaamista ja pinnallisuutta. Haluan yksinkertaisen elämän luonnon keskellä. Metsissä kuljeskelu on ainoa asia, joka rauhoittaa, tyynnyttää ja puhdistaa mieleni.
Jos minulla ei ole huomenna paljoa kuumetta, menen metsään.
