Kaipaus

Olimme niin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia.

En voinut ymmärtää, miten joku haluaa ostaa omakotitalon junaradan vierestä ja kasvattaa lapsensa siinä. Itselläni sellainen tulisi viimeisenä mieleen.

En ymmärtänyt, miten tunsit tarvetta matkustaa maapallon toiselle puolelle aina, kun elo kotimaassa kävi liian tukalaksi. Eivät ne ongelmat mihinkään kadonneet. Olivat ennallaan, kun palasit takaisin eivätkä syksy ja kaamoskaan olleet kadonneet mihinkään. Kenties olit onnellinen hetken palmujen alla kuuman valkoisen hiekan lämmittäessä varpaitasi ja turkoosin meren pauhatessa. Mutta kotimaahan palattuasi alakulosi oli pahempi kuin lähtiessäsi. Itse tiedostin jo kauan sitten, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen, enkä muutu ihmisenä muuttamalla maailman toiselle laidalle. Koti on siellä missä sydämesi on, ja muutoksen on aina lähdettävä omasta sisimmästäsi.

Ikävöin hetkiä, joina nauroimme yhdessä maailmalle. Harva ymmärtää ylisarkastista huumorintajuani ja osaa vastata samalla mitalla takaisin. Osasit arvostaa tilannetajuani, josta sainkin sinulta usein kiitosta. Loppujen lopuksi, se taisikin olla ainoa suustasi kuultu kehu, joka tuntui vilpittömältä. Kaikki muu oli valhetta. En muutu maailman ihanimmaksi ja kauneimmaksi, vaikka minun sanottaisiin olevan sitä joka päivä. Jos en itse tuntenut itseäni sellaiseksi, ei kukaan voinut ylistyksillään saada minua ajattelemaan toisin.

Esityksesi oli varsin vakuuttavaa aluksi, mutta kuukausien vieriessä ohi korttisi paljastuivat. Et sittenkään ollut sinut synkän puoleni kanssa, vaikka niin epätoivoisesti kai olit yrittänyt vakuutella itsellesi ja minulle. Kerroit, ettet voisi elää ihmisen kanssa, joka miettii itsensä tappamista vähintään joka toinen päivä. Et kestänyt epävarmuutta tulevaisuudesta. Sanoin, että jos niin ikinä kävisi, se ei olisi hänen vikansa, vaan oma päätökseni, josta kannan vastuun. Oma päätökseni - kenties itsekäs ja raukkamainen sellainen - mutta olenhan aikuinen, joka päättää omasta elämästään. Tarvittaessa oman elämänsä.

Ymmärsin toki kantasi. En osannut sanoa mitään vastalauseeksi. Julma totuus valkeni sisimmässäni: en ikinä löydä ketään vierelleni, joka ymmärtäisi sisintäni. Jos haluaisin elää "onnellisena" toisen ihmisen kanssa, minun olisi salattava sisäinen synkkyyteni. Eikä se ole mahdollista. Ei jostain niin oleellisesta voi vaieta ihmissuhteessa.

Olimme lopulta liian samanlaisia. Huomasin, olit itsekin vakavasti masentunut - pahemmin kuin myönsit. Miten kaksi henkisesti täysin solmussa ja eksyksissä olevaa voisi elää yhdessä? Erosimme katkerina ja sydäntä viilsi. Rakastin kuitenkin sinua niin paljon.

Nyt pahimmat sydänsurut ovat jo takana, mutta edelleen on päiviä, joiden yksinäisimpinä hetkinä iskee kaipaus.

Minulla on ikävä sinua.