Terveyteni oli hetken jo parempi ja jaksoin hakea kouluihin ja pääsinkin kolmanteen hakutoiveeseeni. Alkusyksy olikin jees, mutta sitten todellisuus iski taas päin kasvoja, kun kaamos alkoi vaania nurkilla. Vanha ystäväni, masennus palasi, eikä ole siitä lähtien poistunut seurastani. Alunperinkin olematon opiskelumotivaationi katosi ja kohtasin ylitsepääsemättömiä opiskeluvaikeuksia. Jatkuvasti piinaavat muistihäiriöt tekivät opiskelun ja tenteistä läpi pääsemisen suorastaan mahdottomaksi. Erosin koulusta, sillä en saanut mitään aikaan, enkä riittävästi apua, vaikka sitä hain. Eihän kukaan voi elämääni elää ja koulutehtäviäni tehdä puolestani. Menin taas lääkärille, joka löysikin kropastani ihan muun ongelman, kuin masennuksen, ja sitä hoidettiin sitten koko kevät, ihan leikkaussalissa asti käyden. Syksyn paha voimattomuus olikin todennäköisesti oire vain pahemmasta fyysisestä ongelmasta, eikä vain päässäni vellovan synkän pilven aikaansaannosta.
Kiroan silti edelleen paskoja geenejäni, sillä juuri kun edellisestä vakavammasta terveysongelmasta päästiin, seuraava jo kolkutteli ovella. Tällä hetkellä odotellaan julkisen terveydenhuollon hitaasti pyörivien rattaiden liikkumista eteenpäin ja arvuutellaan, kuinka monta kertaa leikkaussalin puolella tulee vielä tänä vuonna käytyä. Ahdistaa, huolestuttaa. Epätietoisuus saa minut käpertymään ja sulkemaan itseni ympäröivältä todellisuudelta.
Ymmärrettävistä terveydellisistä syistä - joita tosin läheiseni eivät luonnollisesti ymmärrä - olen ollut poissa työmarkkinoilta jo puoli vuotta. Työttömyys on kelle tahansa rankkaa aikaa, taloudellisesti ja henkisesti. Kukaan ei tunnu näkevän sinussa kuin laiskamadon, yhteiskunnan loisen, joka elää toisten rahoilla. Niinhän se on. Puolustuksekseni on sanottava, että menisin heti töihin, jos löytäisin edes jotain lievästi motivoivaa työtä ja jos terveydeltäni kykenisin.
Olen huonovointisuuteni vuoksi erakoitunut entisestään. Terveysongelmani ovat tuhonneet sosiaalisen elämäni. Olen kiitollinen, että kaupassa sentään pystyn käymään ja hetkeksi ulos kämpästäni piipahtamaan. En enää pysty käymään pitkillä juoksulenkeillä, kuten ennen, mikä on surullista.
Päivät toistavat itseään. Minulla ei ole aamuisin motivaatiota nousta ylös, koska päivillä ei ole mitään tarkoitusta. Mitään ei ikinä tapahdu.
Kesä on vakavasti otettava kilpailija kaamosajalle masentavuudellaan. On hyvinkin mahdollista, että se on jopa kaamosta pahempi ajanjakso itselleni. Toiset, ns. normaalit ihmiset iloitsevat pienestäkin auringonpaisteesta ja ryntäävät pikkupikkubikineissä rannalle, jokirantaan pussikaljalle, kesämökille, kuka minnekin. Minä en. Kuten on aiemmin tullut jo katkerana mainittua, kroppani ei siedä aurinkoa eikä kuumuutta. Iholleni puhkeaa nokkosihottuma pelkästä altistuksesta omalle hielleni. Tapanani onkin lämpiminä vuodenaikoina hyppiä varjosta toiseen, vältellä keskipäivän kuumuutta hintaan mihin hyvänsä ja rynnätä viileään suihkuun mahdollisimman nopeasti, jos kuumuus on saanut minut hikoilemaan. Ainoa, mistä lämpiminä vuodenaikoina nautin, on kesäsade ja ukkonen, jotka viilentävät ja puhdistavat ilman.
Katkeruuden huippu ovat juuri ne ihanilta tuoksuvat kesäyöt, jotka voisi viettää jonkun tärkeän seurassa, mutta jotka menevät hukkaan oman synkkyyteni vuoksi.
