tiistai, 28. helmikuuta 2012

Niin täydellisen turhalta tää kaikki tuntuu ilman rakkautta

Välillä mietin, onko elämäni vain käytännön testi, kuinka pitkään ihminen selviää ilman rakkautta.

Ristiriita. Eristäydyn, pidän yksinäisyydestä. Fyysisen jatkuvan pahan olon takia en viihdy ihmisten ilmoilla vaan omissa oloissani. Silti tarvitsen sitä: läheisyyttä, lämpöä, toisen ihmisen seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin saa nauraa kyyneleet silmissä hauskalle jutulle jonkun toisen kanssa. Ei yksin sillä tavalla ikinä tule naurettua. Yksin nauraminen on korkeintaan sarkastinen hymähdys tai terävä "ha!".

Olen mestari tuhoamaan ihmissuhteita. Surkea elvyttämään niitä. Hukkaan menivät myös viimeisimmät yritykset. Tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itseni sosiaaliseksi ja olokin oli fyysisesti siedettävä. Äkkiä laittamaan viestiä kavereille. "Lähdetkö kahville?" Ei, kukaan ei päässyt. Tämä yhteiskunta edellyttää kahvitteluhetken bookkaamista vähintään viikkoa etukäteen, eikä sekään välttämättä riitä. Todennäköisempi syy, tosin, josta en välttämättä haluaisi muistuttaa itseäni, on että kukaan ei halua nähdä minua.

tiistai, 14. helmikuuta 2012

Vuoden toiseksi ankein päivä

Mitäpä jos ostan itselleni ystävänpäivän kunniaksi ystävänpäivämunkin? Tai kaksi? Tai kolme? Ja syön ne kaikki kerralla? Siitä tulee niin hyvä olo. Tunnen itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi, oloni on turpean turvallinen, paisunut. En tunne enää muuta maailmaa, pelkän ahmimisen jälkeisen turtumuksen ja raskaan olon vatsassa. Ainoa ystäväni - BED. Vaivun ylensyöntikoomaan ja nukahdan pois. Saan unohtaa kaiken tästä maailmasta.

keskiviikko, 25. tammikuuta 2012

When my days are wrong

Taas niitä päiviä, joina haluaisi tappaa itsensä. Kaikki menee päin helvettiä, eikä jaksa. Ei vain jaksa elää. Kolmatta kuukautta flunssan kourissa, sairaspoissaoloja töistä tähän mennessä kuitenkin vain vaivaiset neljä päivää ja vain yksi täysin turha antibioottikuuri popsittu, eli sinnikkäästi on kituutettu ja aherrettu pahasta olosta huolimatta. Tänään alkoi taas lämpö nousta kesken duunipäivän ja loppupäivä menikin sen takia päin helvettiä. Hommat jäi kesken, koska ei vain pystynyt fyysisestä pahasta olosta johtuen samaan, mitä terveenä, ja se vitutti jostain syystä enemmän, kuin olisi tarvinnutkaan. Vieressä istunut kollega on varmaan saanut kuulla maksimiannoksen flunssa-aiheista valitusta ja jatkuvaa manaamistani - kyllä itseänikin alkaisi ottaa päähän sellainen, myönnän. Siksi emme eronneet mitenkään hilpeällä mielellä päivän päätyttyä, vaan työkaverin suusta kuului lähinnä vain epämääräinen murahdus, jonka väkisin muutin päässäni muotoon "moikka". Juu, niin se varmaan sanoi.

Että osaankin olla kusipää-työkaveri. Vituttaa. Kyseessä on kuitenkin ehkä ihanin ihminen, joka on työparikseni ikinä sattunut. Ihminen, jota arvostan, kunnioitan, rakastan, ja joka - silloin kun käyttäydyn itse siedettävästi, enkä valita fyysistä pahaa oloani 24/7 - ilmiselvästi kunnioittaa myös minua ja mielipiteitäni. Säälittävässä elämässäni ainoa, jonka näkemistä odotan joka päivä, ja josta eroan hiukan haikeana jokaisena työpäivänä. Tiedostamattani olen kai henkisesti vähän ripustautunut häneen. Se on vastenmielistä myöntää. En halua olla ihmisriippuvainen, vihaan ripustautujia, ja näemmä olen nyt sellainen itse! Figures. Tällä hetkellä olen kyllä aika monta muutakin asiaa, josta en hirveästi pidä. Toisaalta masentuneena ihminen kai automaattisesti pyrkii etsimään edes jotain, mitä tahansa, päiviensä valoksi. Olisi edes yksi syy nousta aamuisin. Hirveintä, mitä kuvitella saattaa tässä tilanteessa, on se, että tämä arjen enkeli yhtäkkiä täysin turhautuisi olemassaolooni, eikä enää sietäisi seuraani. Nyt varovaisuutta peliin.

Kroonisesta valituksesta on päästävä eroon. Ensi askel on lääkärillä käynti. Kuukauden olen odottanut pääseväni omalääkärille, ja tuo aika viimein koittaa ensi viikolla. Lähete mykoplasma-testiin -> positiivinen tulos -> oikeat antibiootit -> parantuminen. Kunpa se menisi näin helposti. Haluan olla terve. En muista milloin viimeksi olisin noussut aamulla ylös viettämättä ensimmäistä puolta tuntia köhien ja niistäen ällöttävää keltaista mönjää kropastani.

Mitään en toivo niin paljon kuin henkistä ja fyysistä terveyttä.


torstai, 15. joulukuuta 2011

Elossa

Tauti alkaa irrottaa otettaan ja elämä hymyillä vähän nostaa suupieltä sarkastisesti. Johtunee lähestyvästä viikonlopusta ja siitä, että siihen on matkaa enää yksi työpäivä?

Ruoanlaitto = paras tapa saada ajatukset pois omasta surkeudesta. Viikonloppuna teen kaiken, mitä Jamie ja Gordon opettivat minulle sairaslomani aikana. Sohvan pohjalla houraillessa tv:n paasatessa taustalla voi oppia yllättävän paljon. Uunissa paistettavia perunoita on hyvä litistää kesken paiston, jotta pinta-ala kasvaa ja rapeus lisääntyy. Hampurilaissämpylät on hyvä paahtaa pannulla rusehtaviksi, jotta ne eivät vety niin helposti. Äläkä unohda lisätä suklaakokkailuihin suolaa!

Viikonloppu vietetäänkin näemmä hiilaritokkurassa, kuten kaamosteemaan sopii. Something to look forward to. Aina pitää olla jotain mitä odottaa.

tiistai, 13. joulukuuta 2011

Äkkiä, ufot, hakekaa minut NYT!

En halua mennä huomenna(kaan) töihin. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja ikävältä.

En haluaisi puhua kenellekään töissä. Jos pidän vaihteeksi taas mykkäkoulua, teen vaan kiltisti työt niin kuin pitää, mutta välttelen ihmiskontakteja ja small talk -tilanteita, joudun ihmetyksen kohteeksi ja vähintään taas jonkinlaiseen esimiehen kuulusteluun. Tekee mieli sanoa suoraan, että masentaa v***sti. Elämä. Tämä paska duuni! K a i k k i! (For fuck's sake, give me something to do! Tulee hulluksi, kun pyörittelee peukaloitaan 8h päivässä viitenä päivänä viikossa!!! ARGH!)

Mutta let me ask you: onko kauhean järkevää sanoa esimiehelle vihaavansa duuniaan? ;) Siitä varmaan seuraisi kaikkea hyvää. Ylennys ja palkankorotus, vähintään.

Jos mainitsen ylipositiivisille pintaliito-kollegoilleni termin 'vakava masennus', kukaan ei ymmärrä sen todellista merkitystä, tiedän sen. Saisin kuulla sitä samaa vanhaa: koita piristyä, älä mökötä jne jne. Se ei nyt - anteeksi vaan - auta.

Kävin äsken kävelyllä. En jaksanut kävelläkään metsään asti flunssan jälkeiseltä heikkoudeltani (sitä paitsi taitaa olla kuume taas nousemassa), ainoastaan lähikatuja edestakaisin. Purskahdin itkuun viimeisen 100 metrin aikana. Ei ole tervettä tämä. Julkisella paikalla itkeminen on minulle jonkinlainen merkki: nyt ollaan menossa alaspäin ja lujaa.

Yksinäisyys, kaipaus ja surullisuus jotenkin muuttuvat käsinkosketeltavaksi pimeää, märkää asfalttia tallatessa.

Kaipaus

Olimme niin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia.

En voinut ymmärtää, miten joku haluaa ostaa omakotitalon junaradan vierestä ja kasvattaa lapsensa siinä. Itselläni sellainen tulisi viimeisenä mieleen.

En ymmärtänyt, miten tunsit tarvetta matkustaa maapallon toiselle puolelle aina, kun elo kotimaassa kävi liian tukalaksi. Eivät ne ongelmat mihinkään kadonneet. Olivat ennallaan, kun palasit takaisin eivätkä syksy ja kaamoskaan olleet kadonneet mihinkään. Kenties olit onnellinen hetken palmujen alla kuuman valkoisen hiekan lämmittäessä varpaitasi ja turkoosin meren pauhatessa. Mutta kotimaahan palattuasi alakulosi oli pahempi kuin lähtiessäsi. Itse tiedostin jo kauan sitten, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen, enkä muutu ihmisenä muuttamalla maailman toiselle laidalle. Koti on siellä missä sydämesi on, ja muutoksen on aina lähdettävä omasta sisimmästäsi.

Ikävöin hetkiä, joina nauroimme yhdessä maailmalle. Harva ymmärtää ylisarkastista huumorintajuani ja osaa vastata samalla mitalla takaisin. Osasit arvostaa tilannetajuani, josta sainkin sinulta usein kiitosta. Loppujen lopuksi, se taisikin olla ainoa suustasi kuultu kehu, joka tuntui vilpittömältä. Kaikki muu oli valhetta. En muutu maailman ihanimmaksi ja kauneimmaksi, vaikka minun sanottaisiin olevan sitä joka päivä. Jos en itse tuntenut itseäni sellaiseksi, ei kukaan voinut ylistyksillään saada minua ajattelemaan toisin.

Esityksesi oli varsin vakuuttavaa aluksi, mutta kuukausien vieriessä ohi korttisi paljastuivat. Et sittenkään ollut sinut synkän puoleni kanssa, vaikka niin epätoivoisesti kai olit yrittänyt vakuutella itsellesi ja minulle. Kerroit, ettet voisi elää ihmisen kanssa, joka miettii itsensä tappamista vähintään joka toinen päivä. Et kestänyt epävarmuutta tulevaisuudesta. Sanoin, että jos niin ikinä kävisi, se ei olisi hänen vikansa, vaan oma päätökseni, josta kannan vastuun. Oma päätökseni - kenties itsekäs ja raukkamainen sellainen - mutta olenhan aikuinen, joka päättää omasta elämästään. Tarvittaessa oman elämänsä.

Ymmärsin toki kantasi. En osannut sanoa mitään vastalauseeksi. Julma totuus valkeni sisimmässäni: en ikinä löydä ketään vierelleni, joka ymmärtäisi sisintäni. Jos haluaisin elää "onnellisena" toisen ihmisen kanssa, minun olisi salattava sisäinen synkkyyteni. Eikä se ole mahdollista. Ei jostain niin oleellisesta voi vaieta ihmissuhteessa.

Olimme lopulta liian samanlaisia. Huomasin, olit itsekin vakavasti masentunut - pahemmin kuin myönsit. Miten kaksi henkisesti täysin solmussa ja eksyksissä olevaa voisi elää yhdessä? Erosimme katkerina ja sydäntä viilsi. Rakastin kuitenkin sinua niin paljon.

Nyt pahimmat sydänsurut ovat jo takana, mutta edelleen on päiviä, joiden yksinäisimpinä hetkinä iskee kaipaus.

Minulla on ikävä sinua.

maanantai, 12. joulukuuta 2011

Päivästä toiseen tyhjää seinää

Olen sairaslomalla flunssan takia kolmatta päivää. Epäilen jatkuvasti sairauttani, sillä työmotivaationi sattuu paraikaa olemaan myös täysi nolla. Toisaalta kaksikin eri lääkäriä on jo kirjoittanut minulle sairaslomaa kuultuaan keuhkoistani kuuluneen rahinan. Tai miltä ikinä ilmavirta tulehtuneessa keuhkoputkessa kulkiessaan kuulostaakaan. Silti jaksan epäillä. Voiko ihminen olla ehkä tiedostamattaan niin kyrsiintynyt työhönsä, että kehittää itselleen flunssan?

Joka tapauksessa, pieni tauko puolen vuoden puurtamisen jälkeen on paikallaan. Työ, joka ei motivoi pätkääkään imee ihmisestä mehut nopeasti. Kaikkiin aiempiin työpaikkoihin verrattuna tämä uusi duuni vaikutti ensin aivan mahtavalta. A dream come true. Vaaleanpunaiset lasit kuitenkin särkyivät joitain kuukausia sitten, ja aloin täysin puutua toistuviin rutiineihin, työn yksipuolisuuteen, päätä hajottavaan tylsyyteen. Eikä minkäänlaista omaa luovuutta saa käyttää, ei mitään itseilmaisumahdollisuutta. Pelkkiä pykäliä, taulukoita, byrokratiaa, ikäviä asiakkaita, työkavereita, joiden pinnallisuutta ja huonoa läppää en kestä enää. Kesäsesongin mentyä päivän työt on toisinaan tehty jo ensimmäisen tunnin aikana, ja loppupäivä pitäisi hoitaa asiakaspalvelua eli vastata puhelimeen, mikä on vastenmielisyys-listallani ylimpänä ykkösenä. En ole sosiaalinen, en pidä ihmisistä. Etenkään vihaisista ja valittavista ihmisistä. Pelkkä ajatus puhelimeen vastaamisesta inhottaa. Kärsin puhelimeen vastaamis -kammosta. Änkytän. En tiedä mitä sanoa. Ihmiset kysyvät asioita, joihin minulla ei ole vastausta. Mutta lupaan selvittää, juu, kunhan annat vaikka sähköpostiosoitteen (jolloin minun ei tarvitse puhua kanssasi enää ja pelätä alkavani änkyttää nöyryyttävällä tavalla kaikkien työkavereideni kuunnellessa vieressä).

Kun kävelen kotiin synkkiä, loskaisia katuja pitkin, väistelen koirankakkoja ja mietin sillalta hyppäämistä (tietoisena siitä ironiasta, että ihmisen päätyessä hyppäämään sillalta ei ole kovinkaan paljon enää merkitystä, onko sotkenut kenkänsä koirankakkaan). Minulla on joka päivä mahdollisuus myös hypätä junan alle, mutta tämän olen karsinut listaltani pois, sillä se on mielestäni jotenkin liian brutaali ja ehkä liian julkinen tapa päättää päivänsä. Ei ole ollut ainakaan viimeiseen kolmeen vuoteen päivää, jota en olisi käyttänyt erilaisten itsemurhatapojen pohtimiseen. Tällä hetkellä suosikkini on ehdottomasti jonkinlaiseen jäätelö-, karkki- tai muuhun herkkutehtaaseen murtautuminen ja hukuttautuminen johonkin jättimäiseen altaaseen, joka on täynnä jotain äärimmäisen herkullista mössöä. Tämän keljun maailman taakseen jättäessä viimeinen aistimus olisi herkullinen maku suussa. Herkkutehtaiden omistajat, tuskinpa tiesitte tällaisesta uhkasta! Syytä olisi varautua kaikkeen.

Katuja kulkiessa katselen harvemmin ihmisiä, mutta jos satun katsomaan jotain satunnaista vastaantulijaa, mieleen herää kysymyksiä: Onko tuo ihminen yhtä surullinen ja yksinäinen kuin minäkin? Mitä jos lähestyisin häntä, ja voisinkin kertoa kaikesta ja hän ymmärtäisi, ei vähättelisi eikä naureskelisi ilkeästi, vaan oikeasti tajuaisi mitä tunnen, tuntisi tuskan ja osaisi sanoa oikeat sanat. Lähtisimme pois yhdessä emmekä palaisi. Olisimme toistemme tukena ja turvana ja jossain muualla olisi meille parempi ympäristö elää ja toteuttaa itseämme, olla onnellisia.

Kaipaan oman alan työtä. Työtä, jossa viihdyn ja joka antaa merkityksen. Työtä, joka sisältää vaihtelua eikä toista itseään päivästä toiseen. Mistä sellaisen löytää? Ja ilman asiakaspalvelua, kiitos. Ihmisvihani on kehittynyt äärimmilleen näinä viimeisenä viitenä vuonna, joina olen olosuhteiden pakosta joutunut asiakaspalvelutöihin. Se määrä pakkohymyä ja pakotettua positiivista asennetta ei yksinkertaisesti vain sovi kaikille, uskokaa jo! Kauhea silmitön raivo patoutuu sisälle ja ilmenee itsetuhoisuutena. Raavin käteni ja naamani verille ahdistuksen päästessä valloilleen. Tai syön suruuni järkyttäviä määriä aineita, joille olen allerginen.

Tarvitsen hoitoa, onko se niin vaikea muiden huomata? Mutta jos nyt marssisin terveyskeskukseen, saisin omalääkäriajan puolen vuoden päähän, sitten aikanaan lähetteen päätohtorille, joka toteaisi, että olen liian vanha saamaan ilmaista terapiaa ja hoitokerrat, 2 kertaa viikossa, tulisivat maksamaan 60 e/kerta. Kelan osittain korvaamina ehkä noin 40 e/krt..? Joo-o. Ei ihan onnistuisi tällä palkalla. Raha tulee ja menee suoraan kädestä suuhun, ja olen hämmästynyt, jos välillä jään plussan puolelle ja pystyn olemaan lainaamatta keltään rahaa. Viikonloput paastoan rahanpuutteen vuoksi, jotta ruokaa jäisi arkipäiville, joina olen töissä, ts. kulutan enemmän energiaa. Välillä jätän jopa vapaapäivien juoksu- ja kävelylenkit väliin, sillä saattaisin pyörtyä matkan varrelle. Kieroutunut ajatustapani herättää minussa huvittuneisuutta: pohdin päivittäin vakavissani tästä maailmasta irtisanoutumista ja toisaalta olen huolissani siitä mahdollisuudesta, että pökertyisin pusikkoon. Lähes yhtä karmiva skenario, kuin koirankakkaan astuminen.

Yritän koota itseäni näinä parina sairaslomapäivänä, jotka minulle on vielä suotu. Sitten palaan siihen helvettiin, jossa päivät toistavat itseään loputtomiin. Elän valheessa, kukaan ei tunne minua siellä. En saa olla oma itseni. En uskalla. En enää viitsi ilmaista ideoitani enkä mielipiteitäni, sillä kaikki kehitysehdotukseni on järjestään teilattu ylemmältä taholta. Okei, myönnän taistelevani tuulimyllyjä vastaan. Aivan kuin olisi Kelassa töissä ja pyrkisi pääsemään eroon byrokratiasta. Olen yksinkertaisesti väärällä alalla, ja on vain kestettävä määräaikaisen työsuhteen loppuun. Piste. Miksi itse menit sinne, idiootti? Muuta ei ollut, oli pakko saada työ JOSTAIN.

Haluan pois tästä yhteiskunnasta. Haluan eroon rahasta. Haluan elää yksin jossain metsän keskellä omavaraisena. Ei tarvitsisi sietää ihmisten idioottimaisuutta, tuhlailua, väkivaltaa, keskenkasvuisia ajatusmalleja, luonnon raiskaamista ja pinnallisuutta. Haluan yksinkertaisen elämän luonnon keskellä. Metsissä kuljeskelu on ainoa asia, joka rauhoittaa, tyynnyttää ja puhdistaa mieleni.

Jos minulla ei ole huomenna paljoa kuumetta, menen metsään.