sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Vielä kropassa henki pihisee, vaan elämänilo muualla

Blogi on ollut tauolla pitkään. Olen yrittänyt ryhdistäytyä viimeisen vuoden aikana ja jopa tuntenut oloni ajoittain hieman paremmaksi, kuin aiempien blogipäivitysten aikaan. Lisäksi minussa eli pelko, että joku läheiseni tai tuttavani saattaisi jonkun ihmeen kautta löytää nämä kirjoitukset (mitä en jostain syystä - häpeän vuoksi? - haluaisi tapahtuvan) ja se esti minua kirjoittamasta. Olenhan valittanut läheisteni kuullen elämäni epäkohtia riittävästi, eivätkä he a) osaa auttaa b) usko ongelmiani todeksi c) jaksa enää kuunnella alituista uikutustani.

Terveyteni oli hetken jo parempi ja jaksoin hakea kouluihin ja pääsinkin kolmanteen hakutoiveeseeni. Alkusyksy olikin jees, mutta sitten todellisuus iski taas päin kasvoja, kun kaamos alkoi vaania nurkilla. Vanha ystäväni, masennus palasi, eikä ole siitä lähtien poistunut seurastani. Alunperinkin olematon opiskelumotivaationi katosi ja kohtasin ylitsepääsemättömiä opiskeluvaikeuksia. Jatkuvasti piinaavat muistihäiriöt tekivät opiskelun ja tenteistä läpi pääsemisen suorastaan mahdottomaksi. Erosin koulusta, sillä en saanut mitään aikaan, enkä riittävästi apua, vaikka sitä hain. Eihän kukaan voi elämääni elää ja koulutehtäviäni tehdä puolestani. Menin taas lääkärille, joka löysikin kropastani ihan muun ongelman, kuin masennuksen, ja sitä hoidettiin sitten koko kevät, ihan leikkaussalissa asti käyden. Syksyn paha voimattomuus olikin todennäköisesti oire vain pahemmasta fyysisestä ongelmasta, eikä vain päässäni vellovan synkän pilven aikaansaannosta.

Kiroan silti edelleen paskoja geenejäni, sillä juuri kun edellisestä vakavammasta terveysongelmasta päästiin, seuraava jo kolkutteli ovella. Tällä hetkellä odotellaan julkisen terveydenhuollon hitaasti pyörivien rattaiden liikkumista eteenpäin ja arvuutellaan, kuinka monta kertaa leikkaussalin puolella tulee vielä tänä vuonna käytyä. Ahdistaa, huolestuttaa. Epätietoisuus saa minut käpertymään ja sulkemaan itseni ympäröivältä todellisuudelta.

Ymmärrettävistä terveydellisistä syistä - joita tosin läheiseni eivät luonnollisesti ymmärrä - olen ollut poissa työmarkkinoilta jo puoli vuotta. Työttömyys on kelle tahansa rankkaa aikaa, taloudellisesti ja henkisesti. Kukaan ei tunnu näkevän sinussa kuin laiskamadon, yhteiskunnan loisen, joka elää toisten rahoilla. Niinhän se on. Puolustuksekseni on sanottava, että menisin heti töihin, jos löytäisin edes jotain lievästi motivoivaa työtä ja jos terveydeltäni kykenisin.

Olen huonovointisuuteni vuoksi erakoitunut entisestään. Terveysongelmani ovat tuhonneet sosiaalisen elämäni. Olen kiitollinen, että kaupassa sentään pystyn käymään ja hetkeksi ulos kämpästäni piipahtamaan. En enää pysty käymään pitkillä juoksulenkeillä, kuten ennen, mikä on surullista.

Päivät toistavat itseään. Minulla ei ole aamuisin motivaatiota nousta ylös, koska päivillä ei ole mitään tarkoitusta. Mitään ei ikinä tapahdu.

Kesä on vakavasti otettava kilpailija kaamosajalle masentavuudellaan. On hyvinkin mahdollista, että se on jopa kaamosta pahempi ajanjakso itselleni. Toiset, ns. normaalit ihmiset iloitsevat pienestäkin auringonpaisteesta ja ryntäävät pikkupikkubikineissä rannalle, jokirantaan pussikaljalle, kesämökille, kuka minnekin. Minä en. Kuten on aiemmin tullut jo katkerana mainittua, kroppani ei siedä aurinkoa eikä kuumuutta. Iholleni puhkeaa nokkosihottuma pelkästä altistuksesta omalle hielleni. Tapanani onkin lämpiminä vuodenaikoina hyppiä varjosta toiseen, vältellä keskipäivän kuumuutta hintaan mihin hyvänsä ja rynnätä viileään suihkuun mahdollisimman nopeasti, jos kuumuus on saanut minut hikoilemaan. Ainoa, mistä lämpiminä vuodenaikoina nautin, on kesäsade ja ukkonen, jotka viilentävät ja puhdistavat ilman.

Katkeruuden huippu ovat juuri ne ihanilta tuoksuvat kesäyöt, jotka voisi viettää jonkun tärkeän seurassa, mutta jotka menevät hukkaan oman synkkyyteni vuoksi.



torstai 7. kesäkuuta 2012

Nuorallakävelyä

Kevät meni terveys heittelehtien kohtalaisen ja erittäin heikon välillä. Allergiat ovat ottaneet vallan, tulehdus leimahtelee koko kropassa. Sietämätön kutina, ihottuma laajempi kuin ikinä. Ainoastaan lapojen välinen alue, minne kädet eivät yllä kunnolla raapimaan, on säästynyt tältä perusteelliselta tuholta. Ahdistaa kesän lähestyminen, lämpötilojen nousu, vaatetuksen keventämisen pakko, ihmisten katseet.

En jaksa tätä. Joka päivä mietin miten lopettaa. Elämä ei ole elämisen arvoista. Atoopikon elämä on yhtä helvettiä. Kädet verillä, käärittynä ideal-siteeseen, kuljet joka päivä töihin, koitat olla altistamatta käsiäsi lialle, hielle (ah, miten mukava olla myös omalle hielleen allerginen), kosteudelle ja herkästi kosketusallergiareaktion aiheuttaville metalleille, jotta tulehdus ei pahenisi. Jokainen hiiren klikkaus ja näppiksen näpyttely sattuu käsiin ja haavat aukeavat uudelleen. Verta ja märkää tihkuu haavoista, laastarit ja siteet päästävät nopeasti kosteuden läpi. Kortisoni ei auta, ja myös kallis Kelan erikoiskorvattava takrolimuusi on menettänyt vaikutuksensa nopeasti. Antibioottipitoiseen kortisonivoiteeseen on kehittynyt yliherkkyys. Ainoa, mitä voi tehdä on olla syömättä maitoa, syömättä viljaa, syömättä koivun ja pujon ristiallergiareaktion aiheuttavia hedelmiä ja vihanneksia, plus tietenkin normaalisti vältettäviä ruoka-aineita, mm. soijaa, mereneläviä, pähkinöitä ja tiettyjä kasviksia. Mitä jää jäljelle? Sellaista ruokaa mitä ei halua eikä jaksa mussuttaa päivästä toiseen. Näytän pian taas anorektikolta. Jos kropasta löytyisi vielä pituutta, voisin alkaa malliksi.

Siedätyshoito odottaa viiden kuukauden päässä. JOS tulehdusarvot ovat laskeneet siihen mennessä, hoito voidaan aloittaa. Pyrin poistamaan mielestäni faktan, että minulla ei oikeastaan ole varaa siihen.

Niin pitkään vielä. Hitaasti valuvat päivät, yksi kerrallaan. Onneksi.... onneksi mitä? En vaan enää löydä mitään positiivista aspektia mistään, vaikka kuinka pyörittelen asioita päässäni. Ehkä huomenna on asiat paremmin....? Ehkä huomenna sataa mansikoita taivaalta, voitan lotossa ja pomoni oppii laittamaan kahvikuppinsa itse tiskikoneeseen.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Niin täydellisen turhalta tää kaikki tuntuu ilman rakkautta

Välillä mietin, onko elämäni vain käytännön testi, kuinka pitkään ihminen selviää ilman rakkautta.

Ristiriita. Eristäydyn, pidän yksinäisyydestä. Fyysisen jatkuvan pahan olon takia en viihdy ihmisten ilmoilla vaan omissa oloissani. Silti tarvitsen sitä: läheisyyttä, lämpöä, toisen ihmisen seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin saa nauraa kyyneleet silmissä hauskalle jutulle jonkun toisen kanssa. Ei yksin sillä tavalla ikinä tule naurettua. Yksin nauraminen on korkeintaan sarkastinen hymähdys tai terävä "ha!".

Olen mestari tuhoamaan ihmissuhteita. Surkea elvyttämään niitä. Hukkaan menivät myös viimeisimmät yritykset. Tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itseni sosiaaliseksi ja olokin oli fyysisesti siedettävä. Äkkiä laittamaan viestiä kavereille. "Lähdetkö kahville?" Ei, kukaan ei päässyt. Tämä yhteiskunta edellyttää kahvitteluhetken bookkaamista vähintään viikkoa etukäteen, eikä sekään välttämättä riitä. Todennäköisempi syy, tosin, josta en välttämättä haluaisi muistuttaa itseäni, on että kukaan ei halua nähdä minua.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Vuoden toiseksi ankein päivä

Mitäpä jos ostan itselleni ystävänpäivän kunniaksi ystävänpäivämunkin? Tai kaksi? Tai kolme? Ja syön ne kaikki kerralla? Siitä tulee niin hyvä olo. Tunnen itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi, oloni on turpean turvallinen, paisunut. En tunne enää muuta maailmaa, pelkän ahmimisen jälkeisen turtumuksen ja raskaan olon vatsassa. Ainoa ystäväni - BED. Vaivun ylensyöntikoomaan ja nukahdan pois. Saan unohtaa kaiken tästä maailmasta.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

When my days are wrong

Taas niitä päiviä, joina haluaisi tappaa itsensä. Kaikki menee päin helvettiä, eikä jaksa. Ei vain jaksa elää. Kolmatta kuukautta flunssan kourissa, sairaspoissaoloja töistä tähän mennessä kuitenkin vain vaivaiset neljä päivää ja vain yksi täysin turha antibioottikuuri popsittu, eli sinnikkäästi on kituutettu ja aherrettu pahasta olosta huolimatta. Tänään alkoi taas lämpö nousta kesken duunipäivän ja loppupäivä menikin sen takia päin helvettiä. Hommat jäi kesken, koska ei vain pystynyt fyysisestä pahasta olosta johtuen samaan, mitä terveenä, ja se vitutti jostain syystä enemmän, kuin olisi tarvinnutkaan. Vieressä istunut kollega on varmaan saanut kuulla maksimiannoksen flunssa-aiheista valitusta ja jatkuvaa manaamistani - kyllä itseänikin alkaisi ottaa päähän sellainen, myönnän. Siksi emme eronneet mitenkään hilpeällä mielellä päivän päätyttyä, vaan työkaverin suusta kuului lähinnä vain epämääräinen murahdus, jonka väkisin muutin päässäni muotoon "moikka". Juu, niin se varmaan sanoi.

Että osaankin olla kusipää-työkaveri. Vituttaa. Kyseessä on kuitenkin ehkä ihanin ihminen, joka on työparikseni ikinä sattunut. Ihminen, jota arvostan, kunnioitan, rakastan, ja joka - silloin kun käyttäydyn itse siedettävästi, enkä valita fyysistä pahaa oloani 24/7 - ilmiselvästi kunnioittaa myös minua ja mielipiteitäni. Säälittävässä elämässäni ainoa, jonka näkemistä odotan joka päivä, ja josta eroan hiukan haikeana jokaisena työpäivänä. Tiedostamattani olen kai henkisesti vähän ripustautunut häneen. Se on vastenmielistä myöntää. En halua olla ihmisriippuvainen, vihaan ripustautujia, ja näemmä olen nyt sellainen itse! Figures. Tällä hetkellä olen kyllä aika monta muutakin asiaa, josta en hirveästi pidä. Toisaalta masentuneena ihminen kai automaattisesti pyrkii etsimään edes jotain, mitä tahansa, päiviensä valoksi. Olisi edes yksi syy nousta aamuisin. Hirveintä, mitä kuvitella saattaa tässä tilanteessa, on se, että tämä arjen enkeli yhtäkkiä täysin turhautuisi olemassaolooni, eikä enää sietäisi seuraani. Nyt varovaisuutta peliin.

Kroonisesta valituksesta on päästävä eroon. Ensi askel on lääkärillä käynti. Kuukauden olen odottanut pääseväni omalääkärille, ja tuo aika viimein koittaa ensi viikolla. Lähete mykoplasma-testiin -> positiivinen tulos -> oikeat antibiootit -> parantuminen. Kunpa se menisi näin helposti. Haluan olla terve. En muista milloin viimeksi olisin noussut aamulla ylös viettämättä ensimmäistä puolta tuntia köhien ja niistäen ällöttävää keltaista mönjää kropastani.

Mitään en toivo niin paljon kuin henkistä ja fyysistä terveyttä.


torstai 15. joulukuuta 2011

Elossa

Tauti alkaa irrottaa otettaan ja elämä hymyillä vähän nostaa suupieltä sarkastisesti. Johtunee lähestyvästä viikonlopusta ja siitä, että siihen on matkaa enää yksi työpäivä?

Ruoanlaitto = paras tapa saada ajatukset pois omasta surkeudesta. Viikonloppuna teen kaiken, mitä Jamie ja Gordon opettivat minulle sairaslomani aikana. Sohvan pohjalla houraillessa tv:n paasatessa taustalla voi oppia yllättävän paljon. Uunissa paistettavia perunoita on hyvä litistää kesken paiston, jotta pinta-ala kasvaa ja rapeus lisääntyy. Hampurilaissämpylät on hyvä paahtaa pannulla rusehtaviksi, jotta ne eivät vety niin helposti. Äläkä unohda lisätä suklaakokkailuihin suolaa!

Viikonloppu vietetäänkin näemmä hiilaritokkurassa, kuten kaamosteemaan sopii. Something to look forward to. Aina pitää olla jotain mitä odottaa.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Äkkiä, ufot, hakekaa minut NYT!

En halua mennä huomenna(kaan) töihin. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja ikävältä.

En haluaisi puhua kenellekään töissä. Jos pidän vaihteeksi taas mykkäkoulua, teen vaan kiltisti työt niin kuin pitää, mutta välttelen ihmiskontakteja ja small talk -tilanteita, joudun ihmetyksen kohteeksi ja vähintään taas jonkinlaiseen esimiehen kuulusteluun. Tekee mieli sanoa suoraan, että masentaa v***sti. Elämä. Tämä paska duuni! K a i k k i! (For fuck's sake, give me something to do! Tulee hulluksi, kun pyörittelee peukaloitaan 8h päivässä viitenä päivänä viikossa!!! ARGH!)

Mutta let me ask you: onko kauhean järkevää sanoa esimiehelle vihaavansa duuniaan? ;) Siitä varmaan seuraisi kaikkea hyvää. Ylennys ja palkankorotus, vähintään.

Jos mainitsen ylipositiivisille pintaliito-kollegoilleni termin 'vakava masennus', kukaan ei ymmärrä sen todellista merkitystä, tiedän sen. Saisin kuulla sitä samaa vanhaa: koita piristyä, älä mökötä jne jne. Se ei nyt - anteeksi vaan - auta.

Kävin äsken kävelyllä. En jaksanut kävelläkään metsään asti flunssan jälkeiseltä heikkoudeltani (sitä paitsi taitaa olla kuume taas nousemassa), ainoastaan lähikatuja edestakaisin. Purskahdin itkuun viimeisen 100 metrin aikana. Ei ole tervettä tämä. Julkisella paikalla itkeminen on minulle jonkinlainen merkki: nyt ollaan menossa alaspäin ja lujaa.

Yksinäisyys, kaipaus ja surullisuus jotenkin muuttuvat käsinkosketeltavaksi pimeää, märkää asfalttia tallatessa.