En jaksa tätä. Joka päivä mietin miten lopettaa. Elämä ei ole elämisen arvoista. Atoopikon elämä on yhtä helvettiä. Kädet verillä, käärittynä ideal-siteeseen, kuljet joka päivä töihin, koitat olla altistamatta käsiäsi lialle, hielle (ah, miten mukava olla myös omalle hielleen allerginen), kosteudelle ja herkästi kosketusallergiareaktion aiheuttaville metalleille, jotta tulehdus ei pahenisi. Jokainen hiiren klikkaus ja näppiksen näpyttely sattuu käsiin ja haavat aukeavat uudelleen. Verta ja märkää tihkuu haavoista, laastarit ja siteet päästävät nopeasti kosteuden läpi. Kortisoni ei auta, ja myös kallis Kelan erikoiskorvattava takrolimuusi on menettänyt vaikutuksensa nopeasti. Antibioottipitoiseen kortisonivoiteeseen on kehittynyt yliherkkyys. Ainoa, mitä voi tehdä on olla syömättä maitoa, syömättä viljaa, syömättä koivun ja pujon ristiallergiareaktion aiheuttavia hedelmiä ja vihanneksia, plus tietenkin normaalisti vältettäviä ruoka-aineita, mm. soijaa, mereneläviä, pähkinöitä ja tiettyjä kasviksia. Mitä jää jäljelle? Sellaista ruokaa mitä ei halua eikä jaksa mussuttaa päivästä toiseen. Näytän pian taas anorektikolta. Jos kropasta löytyisi vielä pituutta, voisin alkaa malliksi.
Siedätyshoito odottaa viiden kuukauden päässä. JOS tulehdusarvot ovat laskeneet siihen mennessä, hoito voidaan aloittaa. Pyrin poistamaan mielestäni faktan, että minulla ei oikeastaan ole varaa siihen.
Niin pitkään vielä. Hitaasti valuvat päivät, yksi kerrallaan. Onneksi.... onneksi mitä? En vaan enää löydä mitään positiivista aspektia mistään, vaikka kuinka pyörittelen asioita päässäni. Ehkä huomenna on asiat paremmin....? Ehkä huomenna sataa mansikoita taivaalta, voitan lotossa ja pomoni oppii laittamaan kahvikuppinsa itse tiskikoneeseen.
