Ristiriita. Eristäydyn, pidän yksinäisyydestä. Fyysisen jatkuvan pahan olon takia en viihdy ihmisten ilmoilla vaan omissa oloissani. Silti tarvitsen sitä: läheisyyttä, lämpöä, toisen ihmisen seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin saa nauraa kyyneleet silmissä hauskalle jutulle jonkun toisen kanssa. Ei yksin sillä tavalla ikinä tule naurettua. Yksin nauraminen on korkeintaan sarkastinen hymähdys tai terävä "ha!".
Olen mestari tuhoamaan ihmissuhteita. Surkea elvyttämään niitä. Hukkaan menivät myös viimeisimmät yritykset. Tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itseni sosiaaliseksi ja olokin oli fyysisesti siedettävä. Äkkiä laittamaan viestiä kavereille. "Lähdetkö kahville?" Ei, kukaan ei päässyt. Tämä yhteiskunta edellyttää kahvitteluhetken bookkaamista vähintään viikkoa etukäteen, eikä sekään välttämättä riitä. Todennäköisempi syy, tosin, josta en välttämättä haluaisi muistuttaa itseäni, on että kukaan ei halua nähdä minua.
Osuin juuri oikeaan paikkaan, sivulle jollaista olen itsekin ajatellut aloittaa, tai samojen sanojen kirjoittamista ...kunhan johonkin, kaiketi vain itselleni, eihän niitä kukaan muu jaksaisi lukea kuitenkaan.
VastaaPoistaMinussa asuu alakulo, syvä melankolia. Se tuntuu parhaimmillaan jopa hyvältä, mutta hirttäessään kiinni, vie mennessään, hyvin syvälle, synkkyyteen josta on vaikea omin avuin nousta.
Nytkin kello on 4 aamulla, joku sanoisi lintujen livertävän kauniisti kesäaamussa, minua ne muistuttavat vain yhdestä yksin valvotusta yöstä lisää...toisinkin voisi olla, jos olisin jotain muuta kuin mitä olen.
Tätä tarinaa voisin jatkaa metreittäin...ehkä jtän tämän ensimmäisen tähän, jonkinlaiseen kohtuuteen. Palataan!
-Cinderella-
Kiitos kommentista! Ilahdutti, että joku on lukenut blogiani ja mikä vielä hämmentävämpää, viitsii jopa kommentoida! Suosittelen lämpimästi oman blogin perustamista, jotta saa ankeat ajatukset ulos. Mitä tahansa, mikä saattaisi auttaa, on syytä kokeilla. *lisää tähän mikä tahansa positiivinen toivotus, jonka voimaan vielä hitusen edes uskot*
VastaaPoistaNiinkin vois tehdä. Jotain tämänpäivän oivallusta??: ehkä ikäkin tekee tehtäväänsä, oppii ottamaan tämän "persoonallisen" piirteensä, jota ekstrovertti enemmistö ei ymmärrä, jollain tapaa kierosti huumorilla...ehkä...joskus.
VastaaPoistaMietin usein, onkohan tämä melankoliseen ajatteluun, yksinäiseen synkistelyyn taipumus jopa jonkinlainen lahja, vähän kuin matemaattinen talentti. Ehkä sen kautta näkee maailmaa erilailla(tietysti!) kuin muut. Ainakin erottaa monenlaisia sävyjä, joita touhukasta arkeaan suorittavat eivät koskaan jouda havaitsemaan. Mene ja tiedä. Toivotuksena vois toivoa vaikka hetkellistä vetovoimaa jotakuta potentiaalista loppuelämän kumppania kohtaan...edes niin että jäisi kiinni, pyristeltäis sitten loppuun asti vaikka kaksin sujuvasti monista asioista yhtäaikaa vaiti ollen.
..että näin tänään...
Upea oivallus! En ole ikinä oikein saanut itseäni täysin vakuuttuneeksi helposti masentelevan luonteen plussapuolista, vaikka jotain saman suuntaista olen pohdiskellut itsekin. Liika asioiden analysointikin taitaa omalla kohdallani olla masennusta huomattavasti lisäävä tekijä. Kuitenkin pidän ominaisuudesta, joka saa itseni pohtimaan ja tarkastelemaan asioita tarkemmin ja eri näkökulmista, omasta mielestäni syvällisemmin kuin ekstrovertit suorittajat, jotka ehkä ryntäilevät elämässään sinne tänne liiankin nopeasti huomatakseen pieniä, mutta tärkeitä asioita. Ongelmani on ehkä, että palvon tiettyjä aatteita, ideologioita, ihanteita (miten sen haluaakaan ilmaista) ja kun en havaitse riittävästi niiden toteutumiseta "oikeassa" elämässä, lamaannun enkä kykene elämään kuin muut. Haavemaailma on vanginnut oman luojansa.
VastaaPoista