En halua mennä huomenna(kaan) töihin. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä ja ikävältä.
En haluaisi puhua kenellekään töissä. Jos pidän vaihteeksi taas mykkäkoulua, teen vaan kiltisti työt niin kuin pitää, mutta välttelen ihmiskontakteja ja small talk -tilanteita, joudun ihmetyksen kohteeksi ja vähintään taas jonkinlaiseen esimiehen kuulusteluun. Tekee mieli sanoa suoraan, että masentaa v***sti. Elämä. Tämä paska duuni! K a i k k i! (For fuck's sake, give me something to do! Tulee hulluksi, kun pyörittelee peukaloitaan 8h päivässä viitenä päivänä viikossa!!! ARGH!)
Mutta let me ask you: onko kauhean järkevää sanoa esimiehelle vihaavansa duuniaan? ;) Siitä varmaan seuraisi kaikkea hyvää. Ylennys ja palkankorotus, vähintään.
Jos mainitsen ylipositiivisille pintaliito-kollegoilleni termin 'vakava masennus', kukaan ei ymmärrä sen todellista merkitystä, tiedän sen. Saisin kuulla sitä samaa vanhaa: koita piristyä, älä mökötä jne jne. Se ei nyt - anteeksi vaan - auta.
Kävin äsken kävelyllä. En jaksanut kävelläkään metsään asti flunssan jälkeiseltä heikkoudeltani (sitä paitsi taitaa olla kuume taas nousemassa), ainoastaan lähikatuja edestakaisin. Purskahdin itkuun viimeisen 100 metrin aikana. Ei ole tervettä tämä. Julkisella paikalla itkeminen on minulle jonkinlainen merkki: nyt ollaan menossa alaspäin ja lujaa.
Yksinäisyys, kaipaus ja surullisuus jotenkin muuttuvat käsinkosketeltavaksi pimeää, märkää asfalttia tallatessa.
Moikka! Kävit kommentoimassa mun blogiin, ja pakko sanoa, että sullakin ihana blogi. Kirjoitat mun mielestä tosi hyvin. Ja voimia sullekkin jatkossa!
VastaaPoista-beau